Muutama viikko sitten uutisoitiin suunnitelmasta, jonka mukaan tutkimusrahoitusta leikataan 35 miljoonaa euroa vuodessa. Silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko korosti, että leikkaus kohdistuu tutkimukseen ja toteutetaan niin, ettei koulutuksesta leikata. Yliopistossa tutkimusta ja koulutusta ei voida kuitenkaan erottaa toisistaan, vaan leikkaus tutkimuksesta on väistämättä myös leikkaus koulutuksesta. Avaamme tässä jutussa, miten tutkimus ja koulutus liittyvät toisiinsa ja miksi ne kulkevat aina käsi kädessä.
2§ Tehtävät: Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.
Aivan aluksi on hyvä tietää, mitä laki sanoo yliopistoista, tutkimuksesta ja opetuksesta. Yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä sekä antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Tätä lain määräämää tehtävää toteutetaan Helsingin yliopiston ravitsemustieteen oppiaineessa professorien, yliopistonlehtorien, post doc – ja väitöskirjatutkijoiden sekä tutkimusapulaisten voimin.
Mistä raha tulee?
Professorit ja yliopistonlehtorit ovat yleensä vakituisessa työsuhteessa yliopistoon, eli heidän työsuhteensa rahoitetaan yliopiston perusrahoituksesta. Toki heillekin tarvitaan silloin tällöin sijaisia, mutta muutoin heidän tilanteensa on yleensä kohtuullisen stabiili (tässä jutussa ei oteta kantaa yliopistoille tyypillisiin pätkätyösuhteisiin, jotka ovat ihan oma juttunsa). Koko muu opetus- ja tutkimushenkilökunta – ravitsemustieteessä siis valtaosa! – on määräaikaisissa työsuhteissa ulkoisella rahoituksella. Toisin sanoen heidän palkkansa ei ole leivottu sisään yliopiston budjettiin, vaan tutkimusryhmien on haettava rahoitusta muualta. Määräaikaisissa työsuhteissa olevat tutkijat elävät lähes jatkuvassa epävarmuudessa, mutta ovat silti paremmassa asemassa esimerkiksi apurahalla työskenteleviin nähden.
Suurin tutkimusta rahoittava taho Suomessa on Suomen Akatemia. Muita rahoittajia ovat mm. yksityiset säätiöt, kuten Kulttuurirahasto ja Koneen säätiö. Säätiöt rahoittavat sekä tutkimusryhmiä että yksittäisiä tutkijoita. Jos tutkimusryhmä on saanut rahoitusta Suomen Akatemialta tai säätiöltä, raha maksetaan yliopistolle, ja yliopisto tekee työsopimuksen tutkijan kanssa. Työsuhde voi kestää enintään niin kauan kuin hankkeelle myönnetty rahoitus riittää. Isommissa hankkeissa työsopimuksen kesto voi olla jopa 2-4 vuotta, mutta usein puhutaan lyhyemmistä pätkistä.
Kilpailu kiristyy ja opetukseen käytettävä aika vähenee
Kuten jo mainitsimme, monet yliopistonlehtorit ja professorit ovat onnellisessa asemassa, sillä heillä on yleensä (kohtuullisen) vakituinen toimeentulo eikä heidän työsuhteensa ole katkolla joka vuosi, toisin kuin ulkoisella rahoituksella työskentelevien. He eivät silti välty rahoituksen hakemiselta, sillä heidän velvollisuutensa on opettamisen lisäksi tutkia, ja heidän on siksi kerättävä ympärilleen tutkimusryhmä. Vaikka omat tulot on turvattu, vastuu tutkimusryhmän jäsenten toimeentulosta pakottaa hakemaan ulkoista rahoitusta. Rahoituksen hakemiseen käytetty aika on väistämättä pois opetuksesta, sillä vaikka tutkijat tekevätkin liikaa töitä, vuorokauteen ei ole mahdollista saada lisää tunteja.
Tutkimusrahoitus on myös opetusrahoitusta
Osa yliopiston perustehtävistä hoituu ulkoisen rahoituksen turvin. Yliopiston kanssa solmittavan työsopimuksen mukaan 5 % vuosittaisesta 1612 tunnin työajasta on käytettävä yliopiston hyväksi, vaikka raha tulee yliopiston ulkopuolelta. Kyse on laskennallisesta työajasta, sillä tutkijan työssä tuntien laskeminen on lähes mahdotonta, ja suurin osa tekee töitä paljon enemmän. Kukin yliopiston ulkoisella rahoituksella työskentelevä opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluva tekee siis vuosittain vähintään 80 tuntia työtä, joka ei kohdistu rahoitettavaan projektiin. Nämä laskennalliset 80 tuntia (todellisuudessa siis yleensä huomattavasti enemmän!) voidaan käyttää esimerkiksi opetukseen ja opinnäytetöiden ohjaukseen. Yhden post doc -tutkijan rahoituksen loppuminen tuo siten vakituisemman opetushenkilökunnan kontolle vähintään tuon 80 tuntia lisää opetusta ja ohjausta vuodessa, mikä puolestaan on pois tutkimuksesta.
Tutkimukseen perustuvan opetuksen laatu kärsii
Mitä vähemmän tutkimusta tehdään, sitä heikkolaatuisempaa yliopisto-opetus on. Kuten alussa kuvasimme, lain mukaan yliopisto-opetuksen on perustuttava tutkimukseen. Jos tutkimus vähenee, myös opetuksen perusta heikkenee. Ravitsemustiede on hyvin menetelmälähtöinen tieteenala, sillä ravitsemuksen tutkimiseksi tarvitaan paljon tietoa käytettyjen menetelmien luotettavuudesta ja tarkkuudesta (ks. esim. kirjoituksemme ruokapäiväkirjamenetelmästä, osat 1 ja 2) sekä elintarvikkeiden koostumuksesta ja ravintosisällöstä (esim. uudet kasviproteiinituotteet). Kun kilpailu tutkimusrahoituksesta kiristyy ja innovatiivisuus sekä uudet avaukset korostuvat, voi menetelmälliseen “perustutkimukseen” olla entistä vaikeampi saada rahoitusta. Jos menetelmällinen tutkimus näivettyy, uudet ravitsemustieteilijät eivät saa ansaitsemaansa tasokasta menetelmäopetusta. Tämä on sääli, sillä muutamia vuosia sitten pystytetty ihmisen ravitsemuksen ja ruokakäyttäytymisen maisteriohjelma on houkutellut opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Jos opetuksen laatu kärsii, kansainvälisten opiskelijoiden (joista osa maksaa lukuvuosimaksun) kiinnostus väistämättä pienenee.
Tutkimuksesta ei ole varaa leikata
Yksittäiset hyvät tutkijat pärjäävät kyllä, vaikka tutkimusrahoitukseen kohdistuisi isojakin leikkauksia. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan yksittäisen tutkijan tulevaisuudesta, vaan koko alasta. Kuten yllä kerroimme, esimerkiksi ravitsemustieteen tutkimus- ja opetushenkilökunnasta suurin osa on ulkoisen rahoituksen varassa. Huolimatta siitä, että heidän palkkansa ei tule yliopiston pussista (vaikka kiertääkin sen kautta), he toteuttavat osaltaan yliopiston lakisääteisiä tehtäviä, tutkimusta ja opetusta.
Kyse ei ole ainoastaan yksittäisen tutkijan tulevaisuudesta. Vaikka kaikkien yliopistossa työskentelevien palkka ei tule yliopiston pussista, he toteuttavat yliopiston lakisääteisiä tehtäviä.
Tutkimusrahoituksen leikkaus ei siis ole ainoastaan leikkaus tutkimuksesta, vaan se on samalla leikkaus koulutuksesta. Kuten edellä kuvasimme, vakituiset opettajat käyttävät aikaansa tutkimusrahoituksen hakemiseen, ja toisaalta ulkoisella rahoituksella työskentelevät käyttävät työaikaansa opetukseen. Näin ollen tutkimusrahoituksen leikkauksella on suora yhteys sekä pysyviin että määräaikaisiin opetusresursseihin ja siten koulutuksen laatuun. Lisäksi yliopisto-opetus perustuu tutkimukseen, ja periaatteen mukaisesti kaikki tutkijat osallistuvat opetukseen ja kaikki opettajat tutkivat. Tutkimusrahoituksen leikkaus kohdistuu siis myös epäsuorasti opetukseen, sillä opetuksen perustana oleva tutkimus kärsii. Jos Suomi haluaa yhä esiintyä koulutuksen mallimaana, sillä ei ole varaa leikata tutkimuksesta senttiäkään.
Suurkiitos kollegoillemme, jotka jakoivat kanssamme ajatuksia aiheesta!
Disclaimer: Henna työskentelee tällä hetkellä Akatemia-rahoituksella DAGIS-tutkimuksessa. Puhumme jutussa ainoastaan oman tieteenalamme (ravitsemustiede) ja työpaikkamme (Helsingin yliopisto) näkökulmasta – on mahdollista, että eri tieteenaloilla ja eri yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa työt on järjestetty eri tavoin.